Kustantaja: Crime Time
Viime talvena innostuin Rönnbackan Hautalehto-sarjasta. Sain vinkin varmaankin Ullan luetut kirjat -blogista. Tuossa linkki Ullan blogaukseen, jossa on kuvia Porvoosta, oletan niiden olevan maisemia, jossa Hautalehto seikkailee. En itse tunne Porvoota yhtään, ainut kosketukseni paikkaan on muutama dekkari.
Ihastuin siis Hautalehtoihin kertaheitolla, vaikka neljänteen osaan päästessäni olin jo varsin kyllästynyt rääväsuiseen kielenkäyttöön ja naisia halventaviin kommentteihin. Kieli sinällään ei ole ongelma, minusta se on oikein sopivaa esimerkiksi Hautalehdon ja monen kollegan suuhun, paljon uskottavampi puhetyyli, kuin muiden dekkareiden siistitty. Aika lailla sen tyyppistä, kuin meillä töissä äijäporukassa kuulee. En väitä, että naiset puhuisivat eri tavalla, mutta täällä ei ole naisporukkaa, eli en voi viitata sellaiseen sakkiin. Kielenkäytön ongelma oli, että kaikilla hahmoilla oli samanlainen tyyli ja liika on liikaa. Liekö Rönnbacka lukenut kritiikkini (no en nyt oikeasti tietenkään luule niin), mutta tyyli oli paljon vaihtelevampaa tässä viidennessä osassa. Henkilöillä alkoi olla enemmän omaa persoonaa.
Tällä kertaa Hautalehto päätyy sattumalta isompiin ympyröihin. Paikallisia pikkurikollisia on värvätty kansainväliseen salakuljetusrinkiin ja heidän omituinen käytös herättää poliisien epäluulot. Vauhdikasta seikkailua läpi Euroopan, ja Porvoon. Helposti seurattava ja nautinnollinen kuuntelukokemus.
keskiviikko 9. marraskuuta 2016
tiistai 1. marraskuuta 2016
Euroopan maat haasteen toinen kirja: Punainen morsian
Anilda Ibrahimi
Alkuteos: Rosso como una sposa
Suomentanut: Helinä Kangas
Kirjailija on syntynyt ja kasvanut Albaniassa, josta hän muutti Sveitsiin ja myöhemmin Italiaan. Vaikka kirja on kirjoitettu italiaksi, eikä kirjailijakaan enää asu Albaniassa päätin ottaa tämän Albania kirjaksi haasteeseen, koska se sijoittuu Albaniaan, eikä sieltä tule tänne meille kovin suurta valikoimaa teoksia. Albaniaa en osaa lukea, joten käännös on ihan kätevä. Olisi mielenkiintoista tietää, miten paljon siellä ylipäänsä julkaistaan kirjoja, mutta näin nettiaikakautenakaan ei kovin vieraisiin maihin ja kieliin pääse edes kurkistamaan. On ehkä onni, että Anilda kirjoittaa italiaksi, ehkä siitä on suurempi mahdollisuus saada käännöksiä suomeksi tai ruotsiksi. En tiedä yhtään albanian kielestä kääntävää kääntäjää. Onneksi italiasta kääntäviä on ja Helinä onkin tehnyt hyvää työtä ja osannut myös valita sopivasti termit, jotka pidetään alkukielisinä ja ne jotka taas käännetään.
Kirjaa suositteli minulle, tavallaan, Marjatta, sekä täällä kommenteissa, että omassa blogissaan. Ilman Marjattaa en olisi ikinä törmännytkään tähän kirjaan. Innostuin tästä heti, mutta kesti aika kauan, ennen kuin ehdin kuuntelemaan.
Kovan innostuksen ja odotuksen jälkeen kirja oli aluksi pettymys. Vasta puolessa välissä aloin kunnolla kiinnostua tarinasta. Alku ei toiminut minulle ja huonon alun jälkeen kirja saa tehdä tosi rajun vaikutuksen, että lakkaan vain juonittelemasta huonosta alusta. Kuuntelukokemukseeni saattoi vaikuttaa myös, että sain kuunneltua aluksi vain pieniä pätkiä kerrallaan, ehkä siksi en päässyt mukaan. Mutta jos joku nyt tarttuu tähän, eikä alku vielä innosta, niin rohkaisen jatkamaan vielä vähän matkaa.
Mitään erityistä kirjassa ei edes tapahdu, elellään vain elämää Albaniassa rautaesiripun takana. Tai ehkä sen alla, puristuksissa. On vaikeaa tajuta kertomuksen olevan osittain vain parin kymmenen vuoden takaa, sen sijoittaa mielessään helposti lähes sata vuotta kauemmas.
Suvun naiset kasvavat ja elävät sodan, kommunismin, sovinismin ja kaiken mahdollisen varjossa. Eikä sovinismi, ikävä kyllä, tarkoita vain miesten ylivaltaa naisiin nähden, vaan myös naisten asenteita toisiinsa. Yhtään erilainen ei saa olla, tai ei ainakaan niin, että erottuu muista, tai ei ainakaan vaikuttaa muita onnellisemmalta. Ihmisen maine voidaan tahrata ja elämä tuhota perättömillä jutuilla, siis ainakin naisen elämä, kukaan ei välitä kuunnella sitä, mikä on totuus. Vanhempia naisia tulee myös kunnioittaa, vaikka he eivät ansaitsisi minkään valtakunnan kunnioitusta tyrannisoidessaan nuorempaa sukupolvea.
Kirjan puolen välin paikkeilla viimeinen kertoja minä kertoo isoäidistään, joka käy sekä ortodoksikirkossa että moskeijassa. Häntä arvostellaan siitä, mutta siinä iässä ei naisenkaan enää tarvitse välittää muiden puheista ja mielipiteistä. Mummo ei nähnyt mitään ristiriitaa käydessään molempien uskontojen tilaisuuksissa, miksipä näkisikään. Jäin silti miettimään, mikä sai hänet käymään molemmissa, motiivina ei vaikuttanut olevan sosiaalinen elämä ja tuttujen tapaaminen molemmissa tilaisuuksissa. Mahtoiko hän olla epävarma, kumpi uskonto vie haluttuun päämäärään ja päätti varalta olla mukana molemmissa, vai halusiko täyttää enemmän aikaansa uskonnolla.
Lapsi mietti, mitä he oikein ovat: kreikkalaisia vai turkkilaisia, muslimeja vai ortodokseja. Hän päätteli heidän olevan muslimeita, koska heillä oli muslimi nimi. Mutta suvun nimi oli vaihdettu 1700-luvulla muslimi nimeksi. Esi-isoisä oli muuttanut sen, että välttyisi maksamasta ylimääräisiä veroja, joita vääräuskoisille määrättiin ja että hänen poikansa välttyisivät joutumasta sotaan. Sitä ei kerrottu, miten pojille kävi, veroilta ilmeisesti säästyivät tavan mukaan. Nimenmuutos siis ilmeisesti meni läpi, eikä kukaan pitänyt heitä huijareina. Alkuperäistä sukunimeä ei kerrottu, joten siitä ei voinut päätellä mitään suvun alkuperästä.
Unohtuuko alkuperä kokonaan parissa sadassa vuodessa? Mummon poika moitti mummoa nimenomaan ortodoksikirkossa käymisestä, koska hänen mielestään he olivat muslimeita. Varsinaisesti tunnustavia muslimeita perheessä kyllä ei ollut yhtään, jos mummoa ei lasketa.
Lopulta kävi ilmi, että mummo tosiaan kävi molemmissa turvatakseen selustansa. Kertoja tyttö taas pääsi isoon kaupunkiin opiskelemaan ja törmäsi moniin erilaisiin uskontoihin. Ilmeisesti kaikki uskonnot elivät sulassa sovussa. Uskomatonta kyllä, maassa jossa juuri muuten kukaan ei tuntunut elävän sovussa kenenkään, ei edes itsensä kanssa.
Suuren kaupungin ja yliopiston myötä kertoja tytölle avautuu uusi maailma. En enää pysynyt mukana, miten lähellä nykypäivää jo oltiin. Kokemukset vastaavat ehkä kutakuinkin minun ikäluokan kokemuksia, onhan kirjailija itse syntynyt 70-luvun alussa. Vähän jäi vaivaamaan, miten omakohtaisia kokemuksia kirjassa oli mukana. En silti ole jaksanut selvitellä asiaa tarkemmin.
Alkuteos: Rosso como una sposa
Suomentanut: Helinä Kangas
Kirjailija on syntynyt ja kasvanut Albaniassa, josta hän muutti Sveitsiin ja myöhemmin Italiaan. Vaikka kirja on kirjoitettu italiaksi, eikä kirjailijakaan enää asu Albaniassa päätin ottaa tämän Albania kirjaksi haasteeseen, koska se sijoittuu Albaniaan, eikä sieltä tule tänne meille kovin suurta valikoimaa teoksia. Albaniaa en osaa lukea, joten käännös on ihan kätevä. Olisi mielenkiintoista tietää, miten paljon siellä ylipäänsä julkaistaan kirjoja, mutta näin nettiaikakautenakaan ei kovin vieraisiin maihin ja kieliin pääse edes kurkistamaan. On ehkä onni, että Anilda kirjoittaa italiaksi, ehkä siitä on suurempi mahdollisuus saada käännöksiä suomeksi tai ruotsiksi. En tiedä yhtään albanian kielestä kääntävää kääntäjää. Onneksi italiasta kääntäviä on ja Helinä onkin tehnyt hyvää työtä ja osannut myös valita sopivasti termit, jotka pidetään alkukielisinä ja ne jotka taas käännetään.
Kirjaa suositteli minulle, tavallaan, Marjatta, sekä täällä kommenteissa, että omassa blogissaan. Ilman Marjattaa en olisi ikinä törmännytkään tähän kirjaan. Innostuin tästä heti, mutta kesti aika kauan, ennen kuin ehdin kuuntelemaan.
Kovan innostuksen ja odotuksen jälkeen kirja oli aluksi pettymys. Vasta puolessa välissä aloin kunnolla kiinnostua tarinasta. Alku ei toiminut minulle ja huonon alun jälkeen kirja saa tehdä tosi rajun vaikutuksen, että lakkaan vain juonittelemasta huonosta alusta. Kuuntelukokemukseeni saattoi vaikuttaa myös, että sain kuunneltua aluksi vain pieniä pätkiä kerrallaan, ehkä siksi en päässyt mukaan. Mutta jos joku nyt tarttuu tähän, eikä alku vielä innosta, niin rohkaisen jatkamaan vielä vähän matkaa.
Mitään erityistä kirjassa ei edes tapahdu, elellään vain elämää Albaniassa rautaesiripun takana. Tai ehkä sen alla, puristuksissa. On vaikeaa tajuta kertomuksen olevan osittain vain parin kymmenen vuoden takaa, sen sijoittaa mielessään helposti lähes sata vuotta kauemmas.
Suvun naiset kasvavat ja elävät sodan, kommunismin, sovinismin ja kaiken mahdollisen varjossa. Eikä sovinismi, ikävä kyllä, tarkoita vain miesten ylivaltaa naisiin nähden, vaan myös naisten asenteita toisiinsa. Yhtään erilainen ei saa olla, tai ei ainakaan niin, että erottuu muista, tai ei ainakaan vaikuttaa muita onnellisemmalta. Ihmisen maine voidaan tahrata ja elämä tuhota perättömillä jutuilla, siis ainakin naisen elämä, kukaan ei välitä kuunnella sitä, mikä on totuus. Vanhempia naisia tulee myös kunnioittaa, vaikka he eivät ansaitsisi minkään valtakunnan kunnioitusta tyrannisoidessaan nuorempaa sukupolvea.
Kirjan puolen välin paikkeilla viimeinen kertoja minä kertoo isoäidistään, joka käy sekä ortodoksikirkossa että moskeijassa. Häntä arvostellaan siitä, mutta siinä iässä ei naisenkaan enää tarvitse välittää muiden puheista ja mielipiteistä. Mummo ei nähnyt mitään ristiriitaa käydessään molempien uskontojen tilaisuuksissa, miksipä näkisikään. Jäin silti miettimään, mikä sai hänet käymään molemmissa, motiivina ei vaikuttanut olevan sosiaalinen elämä ja tuttujen tapaaminen molemmissa tilaisuuksissa. Mahtoiko hän olla epävarma, kumpi uskonto vie haluttuun päämäärään ja päätti varalta olla mukana molemmissa, vai halusiko täyttää enemmän aikaansa uskonnolla.
Lapsi mietti, mitä he oikein ovat: kreikkalaisia vai turkkilaisia, muslimeja vai ortodokseja. Hän päätteli heidän olevan muslimeita, koska heillä oli muslimi nimi. Mutta suvun nimi oli vaihdettu 1700-luvulla muslimi nimeksi. Esi-isoisä oli muuttanut sen, että välttyisi maksamasta ylimääräisiä veroja, joita vääräuskoisille määrättiin ja että hänen poikansa välttyisivät joutumasta sotaan. Sitä ei kerrottu, miten pojille kävi, veroilta ilmeisesti säästyivät tavan mukaan. Nimenmuutos siis ilmeisesti meni läpi, eikä kukaan pitänyt heitä huijareina. Alkuperäistä sukunimeä ei kerrottu, joten siitä ei voinut päätellä mitään suvun alkuperästä.
Unohtuuko alkuperä kokonaan parissa sadassa vuodessa? Mummon poika moitti mummoa nimenomaan ortodoksikirkossa käymisestä, koska hänen mielestään he olivat muslimeita. Varsinaisesti tunnustavia muslimeita perheessä kyllä ei ollut yhtään, jos mummoa ei lasketa.
Lopulta kävi ilmi, että mummo tosiaan kävi molemmissa turvatakseen selustansa. Kertoja tyttö taas pääsi isoon kaupunkiin opiskelemaan ja törmäsi moniin erilaisiin uskontoihin. Ilmeisesti kaikki uskonnot elivät sulassa sovussa. Uskomatonta kyllä, maassa jossa juuri muuten kukaan ei tuntunut elävän sovussa kenenkään, ei edes itsensä kanssa.
Suuren kaupungin ja yliopiston myötä kertoja tytölle avautuu uusi maailma. En enää pysynyt mukana, miten lähellä nykypäivää jo oltiin. Kokemukset vastaavat ehkä kutakuinkin minun ikäluokan kokemuksia, onhan kirjailija itse syntynyt 70-luvun alussa. Vähän jäi vaivaamaan, miten omakohtaisia kokemuksia kirjassa oli mukana. En silti ole jaksanut selvitellä asiaa tarkemmin.
maanantai 17. lokakuuta 2016
Dolores Redondo: Myrskyuhri
Alkuteos: Ofrenda de tormenta
Suomennos: Sari Selander
S. 573
Gummerus 2016
Amaia Salazar saa jälleen käsiinsä murhatapauksen, joka kietoutuu yhteen Baskimaan mytologian, ikivanhoja perinteiden sekä hänen oman perheensä, niin historian kuin nykyisyyden, kanssa. Vaistoonsa luottava ja keinoja kaihtamatta Amaia on pian napit vastakkain monen tahon kanssa, aiemmista osista tutun tuomarin kanssa tavalla ja toisella.
Tämä oli ehkä sarjan paras ja koukuttavin osa. Tosin on vaikeaa olla selkeästi edellisiä koukuttavampi. Kirja on monelta osin aika ennalta-arvattava. Jo edellisissä osissa olin aika vakuuttunut joidenkin henkilöiden kaksinaamaisuudesta. Harrypottermaista viime hetken pelastusta ja täysin odottamatonta käännettä ei tullut. Tästä ennalta-arvattavuudesta puuttui jopa se monesti mainitsemani tyydytyksen tunne, kun huomaa olleensa oikeassa. Nyt otan esille lähinnä kirjan huonoja puolia, sen ei pitäisi olla tarkoitus, hyviä on huomattavasti enemmän. Hyvän kirjan hyviä puolia vaan on, kuten varmasti tiedätte, monesti vaikea eritellä. Nostin tuon esille yrittääkseni selittää, että lopputuloksen arvattavuudesta huolimatta kirja voi temmata mukaansa ja silloin sillä on oltava muita vahvuuksia. Kaikilla pienillä sivujuonilla on omat tarinansa, jotka kirjailija on osannut solmia hienosti yhteen. Baskimaan vanhoja uskomuksia ja mytologisia olentoja esitellään kiinnostavalla tavalla. Harmi, että baskinkieliset nimet ovat liian hankalia jäädäkseen mieleeni. Pääpahiksen lopullinen identiteetti jätettiin tavallaan arvoitukseksi. Se saattaa häiritä minua kaikkein eniten, en tykkää liian avoimista lopuista. Nyt siis tekijä oli helppo arvata, mutta kuka hän todella oli ja lopulliset tekometodit jäivät arvoitukseksi. Selviävätköhän ne trilogian neljännessä osassa.
Kirjan kieli on helppolukuista ja sujuvaa lukuun ottamatta ihmisten puhuttelua. Kuten aiemmassa osassa viitataan rikosylikomisarioon joko etu-, sukunimeä tai tittelillä ilman mitään logiikkaa täysin holtittomasti. Sama koskee jossain määrin kollegoita, jotka jäävät ehkä juuri tämän takia aika etäisiksi. On vaikeaa käsittää kuka on kuka. Kun jostain puhutaan enimmäkseen etunimellä jää toisinaan tajuamatta, että puhutaan samasta kaverista, kun käytetäänkin yllätäen sukunimeä tai ammattinimikettä. Se muuttuu vähemmän häiritseväksi kirjan loppua kohden. Käyttö joko loogistuu tai siihen tottuu. Työporukan jäädessä hieman laimeaksi persoonagalleriaa tasapainottaa ja kertomusta rikastuttaa Amaian yksityiselämä ja varsin värikäs perhe.
Kirjoittajia ruukataan neuvoa pitämään henkilöiden määrä pienenä. Ihan käsittämätön neuvo! Kirjat, joissa on hyvin rajattu määrä sakkia, tuntuu aina joko ahdistavalta ja sulkeutuneelta, epätodelliselta tai liian yksinkertaistetulta kuvaukselta. Joka ikinen kirjan statistikin rikastuttaa kertomusta ja ainakin minä tykkään, kun erilaisia tyyppejä pyörii ympärillä riittävästi.
Kirjan vahvuuksiin on luettava taito käsitellä julmia murhia niin, että lukija joudu kärsimään kuvotuksesta. Verisillä yksityiskohdilla ei mässäillä, eikä niihin ole pakko juuttua. Tällaisessa aiheessa moni tahtoo sortua siihen.
Kun suomennos on toimiva ja kieli sujuvaa, on liian helppo unohtaa suomentajan rooli ja työpanos. Suomenkieliset kielikuvat ovat kuitenkin suomentajan luomuksia eikä se aina ole helppoa, kun tapahtumat sijoittuvat meille vieraaseen ympäristöön.
Jos haluaisin käyttää sanaa miljöö, niin sijoittuisivatko tapahtumat miljööseen? Ei kait sentään miljööhön tai miljöön?
Yhden lapsuksen huomasin tekstissä ja tekisi mieli tarkistaa, mitä siinä on sanottu espanjaksi. Jouduin kuuntelemaan kohdan uusiksi pariin kertaan varmistaakseni, että tuomari tosiaan vaati Amaialta pitämättömiä todisteita.
Vaikka tämä oli Baskimaa-trilogian viimeinen osa, kirjan lopettava lause jätti toiveita seuraavasta numerosta.
En taaskaan kerro kamalasti kirjan juonesta, enemmän omia ajatuksiani. Juonen voi lukea joko kirjasta tai käydä kurkistelemassa sitä muista blogeista.
Kirja on luettu jo ainaki blogeissa:
Rakkaudesta kirjoihin
Kirjasähkökäyrä
Hurja Hassu Lukija
Aiemmat osat: Näkymätön vartija ja Luualttari
Suomennos: Sari Selander
S. 573
Gummerus 2016
Amaia Salazar saa jälleen käsiinsä murhatapauksen, joka kietoutuu yhteen Baskimaan mytologian, ikivanhoja perinteiden sekä hänen oman perheensä, niin historian kuin nykyisyyden, kanssa. Vaistoonsa luottava ja keinoja kaihtamatta Amaia on pian napit vastakkain monen tahon kanssa, aiemmista osista tutun tuomarin kanssa tavalla ja toisella.
Tämä oli ehkä sarjan paras ja koukuttavin osa. Tosin on vaikeaa olla selkeästi edellisiä koukuttavampi. Kirja on monelta osin aika ennalta-arvattava. Jo edellisissä osissa olin aika vakuuttunut joidenkin henkilöiden kaksinaamaisuudesta. Harrypottermaista viime hetken pelastusta ja täysin odottamatonta käännettä ei tullut. Tästä ennalta-arvattavuudesta puuttui jopa se monesti mainitsemani tyydytyksen tunne, kun huomaa olleensa oikeassa. Nyt otan esille lähinnä kirjan huonoja puolia, sen ei pitäisi olla tarkoitus, hyviä on huomattavasti enemmän. Hyvän kirjan hyviä puolia vaan on, kuten varmasti tiedätte, monesti vaikea eritellä. Nostin tuon esille yrittääkseni selittää, että lopputuloksen arvattavuudesta huolimatta kirja voi temmata mukaansa ja silloin sillä on oltava muita vahvuuksia. Kaikilla pienillä sivujuonilla on omat tarinansa, jotka kirjailija on osannut solmia hienosti yhteen. Baskimaan vanhoja uskomuksia ja mytologisia olentoja esitellään kiinnostavalla tavalla. Harmi, että baskinkieliset nimet ovat liian hankalia jäädäkseen mieleeni. Pääpahiksen lopullinen identiteetti jätettiin tavallaan arvoitukseksi. Se saattaa häiritä minua kaikkein eniten, en tykkää liian avoimista lopuista. Nyt siis tekijä oli helppo arvata, mutta kuka hän todella oli ja lopulliset tekometodit jäivät arvoitukseksi. Selviävätköhän ne trilogian neljännessä osassa.
Kirjan kieli on helppolukuista ja sujuvaa lukuun ottamatta ihmisten puhuttelua. Kuten aiemmassa osassa viitataan rikosylikomisarioon joko etu-, sukunimeä tai tittelillä ilman mitään logiikkaa täysin holtittomasti. Sama koskee jossain määrin kollegoita, jotka jäävät ehkä juuri tämän takia aika etäisiksi. On vaikeaa käsittää kuka on kuka. Kun jostain puhutaan enimmäkseen etunimellä jää toisinaan tajuamatta, että puhutaan samasta kaverista, kun käytetäänkin yllätäen sukunimeä tai ammattinimikettä. Se muuttuu vähemmän häiritseväksi kirjan loppua kohden. Käyttö joko loogistuu tai siihen tottuu. Työporukan jäädessä hieman laimeaksi persoonagalleriaa tasapainottaa ja kertomusta rikastuttaa Amaian yksityiselämä ja varsin värikäs perhe.
Kirjoittajia ruukataan neuvoa pitämään henkilöiden määrä pienenä. Ihan käsittämätön neuvo! Kirjat, joissa on hyvin rajattu määrä sakkia, tuntuu aina joko ahdistavalta ja sulkeutuneelta, epätodelliselta tai liian yksinkertaistetulta kuvaukselta. Joka ikinen kirjan statistikin rikastuttaa kertomusta ja ainakin minä tykkään, kun erilaisia tyyppejä pyörii ympärillä riittävästi.
Kirjan vahvuuksiin on luettava taito käsitellä julmia murhia niin, että lukija joudu kärsimään kuvotuksesta. Verisillä yksityiskohdilla ei mässäillä, eikä niihin ole pakko juuttua. Tällaisessa aiheessa moni tahtoo sortua siihen.
Kun suomennos on toimiva ja kieli sujuvaa, on liian helppo unohtaa suomentajan rooli ja työpanos. Suomenkieliset kielikuvat ovat kuitenkin suomentajan luomuksia eikä se aina ole helppoa, kun tapahtumat sijoittuvat meille vieraaseen ympäristöön.
Jos haluaisin käyttää sanaa miljöö, niin sijoittuisivatko tapahtumat miljööseen? Ei kait sentään miljööhön tai miljöön?
Yhden lapsuksen huomasin tekstissä ja tekisi mieli tarkistaa, mitä siinä on sanottu espanjaksi. Jouduin kuuntelemaan kohdan uusiksi pariin kertaan varmistaakseni, että tuomari tosiaan vaati Amaialta pitämättömiä todisteita.
Vaikka tämä oli Baskimaa-trilogian viimeinen osa, kirjan lopettava lause jätti toiveita seuraavasta numerosta.
En taaskaan kerro kamalasti kirjan juonesta, enemmän omia ajatuksiani. Juonen voi lukea joko kirjasta tai käydä kurkistelemassa sitä muista blogeista.
Kirja on luettu jo ainaki blogeissa:
Rakkaudesta kirjoihin
Kirjasähkökäyrä
Hurja Hassu Lukija
Aiemmat osat: Näkymätön vartija ja Luualttari
keskiviikko 28. syyskuuta 2016
Tuutikki Tolonen: Mörkövahti
Kun Maikin, Kaapon ja Hillan isä on jumissa lumimyrskyssä ja äiti on voittanut kylpyläloman täytyy lapsille hankkia lapsenvahti. Matkaa ei voi perua, äiti on tullut allekirjoittaneeksi, tai ainakin niin väitetään, sopimuksen, jota ei saa rikkoa. Matkaa ei saa perua. Mutta eipä hätää, tähän pakettiin kuuluu myös lastenvahti, joka vahtii lapsia, hoitaa kodin, laittaa ruokaa ja- niin ja mitä se tekee, kun ei hoida taloutta tai lapsia.
Mitä ihmeen tekemistä Maikin kylpytakilla on minkään kanssa.
Hankittiin tämä kuunteluun poikasen kanssa jo kauan sitten kesällä, mutta koska kuuntelemme vain iltaisin ja montaa iltaa kului muissa touhuissa ja ihmisseurasta nauttimiseen saimme nauttia kirjasta erityisen pitkään.
Hankimme vain äänikirjan, joten emme päässeet ihastelemaan Pasi Pitkäsen kuvituksia kansikuvaa enempää.
Tarina ei vienyt meitä mukanaan aivan täysillä koko aikaa. Lapsi viihtyi paremmin, minulta meinasi aluksi paikoittain karata mielenkiinto. Se voi kyllä johtua väsymyksestäkin tai sitte poikanen yksinkertaisesti oli tarkempaa kohderyhmää. Monta kertaa se kyllä nukahti kesken kuuntelun, kun ei malttanut lopettaa ajoissa. Sain aina etsiskellä, mitä oli jo kuullut. Keskivaiheilla kirjassa päästiin vauhtiin ja henkilögalleriassa oli yllättävää ja ilahduttavaa elämistä. Ihan loppuun olisin taas kaivannut enemmän potkua. 11 vuotias oli tyytyväinen. Mystinen kylpytakki oli kirjan ehkä parasta antia.
Minun kokemukseeni saattoi vaikuttaa, että kuuntelu venyi pitkälle ajalle. Emme ruukaa yleensä kuunnella näin pitkiä iltakirjoina.
Tämän kirjan kohdalla tosin tärkeämpi on nuoriso osaston mielipide, ja sieltä näytetään peukkua tälle.
Mitä ihmeen tekemistä Maikin kylpytakilla on minkään kanssa.
Hankittiin tämä kuunteluun poikasen kanssa jo kauan sitten kesällä, mutta koska kuuntelemme vain iltaisin ja montaa iltaa kului muissa touhuissa ja ihmisseurasta nauttimiseen saimme nauttia kirjasta erityisen pitkään.
Hankimme vain äänikirjan, joten emme päässeet ihastelemaan Pasi Pitkäsen kuvituksia kansikuvaa enempää.
Tarina ei vienyt meitä mukanaan aivan täysillä koko aikaa. Lapsi viihtyi paremmin, minulta meinasi aluksi paikoittain karata mielenkiinto. Se voi kyllä johtua väsymyksestäkin tai sitte poikanen yksinkertaisesti oli tarkempaa kohderyhmää. Monta kertaa se kyllä nukahti kesken kuuntelun, kun ei malttanut lopettaa ajoissa. Sain aina etsiskellä, mitä oli jo kuullut. Keskivaiheilla kirjassa päästiin vauhtiin ja henkilögalleriassa oli yllättävää ja ilahduttavaa elämistä. Ihan loppuun olisin taas kaivannut enemmän potkua. 11 vuotias oli tyytyväinen. Mystinen kylpytakki oli kirjan ehkä parasta antia.
Minun kokemukseeni saattoi vaikuttaa, että kuuntelu venyi pitkälle ajalle. Emme ruukaa yleensä kuunnella näin pitkiä iltakirjoina.
Tämän kirjan kohdalla tosin tärkeämpi on nuoriso osaston mielipide, ja sieltä näytetään peukkua tälle.
maanantai 5. syyskuuta 2016
Noitatohtorointia
Poikasella oli korva pipinä eilen illalla. Paransi sen näillä välineillä ja tilkalla öljyä.
En tiedä, miten öljy vaikuttaa ( vaikuttaa korvaa, heh), eikä se varmaan poista tulehdusta, mutta kokemuksesta tiedän, että se helpottaa kipua. Täällä Ruotsissa opin aikoinaan hiekkalaatikon reunalla, että vanhat öljypohjaiset AD-tipat toimii hyvin ja niitä on helppo tiputtaa siitä annostelupullosta. Mutta paremman puutteessa pursotussuutin, lusikka ja yksi avustava käsikin toimii.
Poikasta toimitus kyllä hirvitti, mutta kuulemma helpotti.
Noituushan on enimmäkseen juuri sitä, kun käytetään konsteja, joita muut eivät tunne.
Enpä taida muunlaiseen noituuteen edes uskoa. Tosin tämähän oli suorastaan aavikkouskonnollista öljyllä voitelua. Kaikki loitsut kyllä unohdin. Harmi, olisin varmaan tehnyt ison vaikutuksen.
Isomman nokkospolttamat parannettiin piharatamolla.
Aiemmin iltapäivällä ihastelin lempikukkaani:
Huomasin kuvattuani, että taustalla joku taitaa suunnitella ilkitöitä. Tai siis puutarhatöitä tietysti. Kiitos apulaisen mansikan taimet on istutettu jo kahdesti.
En tiedä, miten öljy vaikuttaa ( vaikuttaa korvaa, heh), eikä se varmaan poista tulehdusta, mutta kokemuksesta tiedän, että se helpottaa kipua. Täällä Ruotsissa opin aikoinaan hiekkalaatikon reunalla, että vanhat öljypohjaiset AD-tipat toimii hyvin ja niitä on helppo tiputtaa siitä annostelupullosta. Mutta paremman puutteessa pursotussuutin, lusikka ja yksi avustava käsikin toimii.
Poikasta toimitus kyllä hirvitti, mutta kuulemma helpotti.
Noituushan on enimmäkseen juuri sitä, kun käytetään konsteja, joita muut eivät tunne.
Enpä taida muunlaiseen noituuteen edes uskoa. Tosin tämähän oli suorastaan aavikkouskonnollista öljyllä voitelua. Kaikki loitsut kyllä unohdin. Harmi, olisin varmaan tehnyt ison vaikutuksen.
Isomman nokkospolttamat parannettiin piharatamolla.
Aiemmin iltapäivällä ihastelin lempikukkaani:
Huomasin kuvattuani, että taustalla joku taitaa suunnitella ilkitöitä. Tai siis puutarhatöitä tietysti. Kiitos apulaisen mansikan taimet on istutettu jo kahdesti.
sunnuntai 4. syyskuuta 2016
Helpot piparit
Minusta piparkakkutaikinan teko on työlästä ja hankalaa. Monien leipominen on lisäksi toivotonta tälläiselle keittiöummikolle.
Kehittelin eilen normaalia helpomman ohjeen ja testasin heti pienellä taikinalla. Olisi pitänyt tehdä enemmän. Taikina oli nopea ja näppärä tehdä ja tosi helppo kaulita ja nostella piparit pellille.
500 g voita tai vastaavaa
500 g sokeria
5 munaa
1 kg vehnäjauhoja
1 tl soodaa
Piparkakkumaustetta
Sulata voi ja sekoita siihen mausteet. Käytän itse yleensä valmista sekoitusta. Määrä on vielä vähän hakusessa. Sanotaan, että maun ja pussin ohjeen mukaan.
Anna jäähtyä.
Vaahdota sokeri ja rasva-mausteseos puuhaarukalla.
Lisää munat yksitellen, välillä sekoittaen.
Sekoita jauhot ja sooda ja lisää taikinaan.
Syö pois.
Vaihtoehtoisesti laita joksikin aikaa jääkaappiin ja syö pois vasta sitten.
Kehittelin eilen normaalia helpomman ohjeen ja testasin heti pienellä taikinalla. Olisi pitänyt tehdä enemmän. Taikina oli nopea ja näppärä tehdä ja tosi helppo kaulita ja nostella piparit pellille.
500 g voita tai vastaavaa
500 g sokeria
5 munaa
1 kg vehnäjauhoja
1 tl soodaa
Piparkakkumaustetta
Sulata voi ja sekoita siihen mausteet. Käytän itse yleensä valmista sekoitusta. Määrä on vielä vähän hakusessa. Sanotaan, että maun ja pussin ohjeen mukaan.
Anna jäähtyä.
Vaahdota sokeri ja rasva-mausteseos puuhaarukalla.
Lisää munat yksitellen, välillä sekoittaen.
Sekoita jauhot ja sooda ja lisää taikinaan.
Syö pois.
Vaihtoehtoisesti laita joksikin aikaa jääkaappiin ja syö pois vasta sitten.
keskiviikko 31. elokuuta 2016
Lastenkaltaisten
Tämä analyysi on enemmänkin kirjallisuusjuttu kuin teologinen.
Raamatussa sanotaan :" Sallikaa lasten tulla minun tyköni" ja luvataan: " lastenkaltaisten on taivasten valtakunta ".
Lauri Thuren kirjoittaa Raamatun käyttöohjeessa (vapaasti lainaten), että yleensä ajattelemme lapset kilteiksi, söpöiksi ja viattomiksi pikku enkeleiksi tässä yhteydessä. Todellisuudessa lapset ovat iloisia, kiukkuisia, villejä, äänekkäitä ja toisinaan hyvin vaativia. Seuraan sanottuna ne junkuttaa, kitisee ja kiukuttelee, ainakin, kun haluavat jotakin.
Ajatuksena oli, että meidän pitäisi ehkä ajatella uusiksi, mitä tällä lastenkaltaisuudella tarkoitetaan.
Minä kuitenkin luen kirjaa kuin kirjaa yrittäen ymmärtää sitä kirjoitusajankohdan yhteiskunnasta nähden. En väitä, että minulla olisi älyttömästi tietoa lasten käyttäytymisestä vuoden 30 tienoilta. Silti epäilen hieman, että lapset saatettiin silloin pitää kurissa ja " Herran nuhteessa". Tietysti on mahdollista, että tulkitsen tässä(kin) Raamatun aikaa paljon läheisemmän menneisyyden yhteiskuntalasin läpi. Se näyttää olevan normaali ongelma aika monessa tekstin tulkinnassa.
Jossain toisessa yhteydessä kyllä luvataan, että kun pyytää junkuttamalla päivin ja öin, voi lopulta saada, mitä kinuaa.
Voi tosin olla, että tuolla kohdalla ei viitata ollenkaan siihen, miten kuuluu rukoilla ja pyytää. Eikä sitä, ovatko lapset kilttejä ja rauhallisia vai pieniä apinanpoikasia. Ehkä se viittaa lasten ennakkoluulottomuuteen ja avoimuuteen tai vaikkapa luontaiseen uteliaisuuteen.
Kaiken kaikkiaan Thurenin neuvo unohtaa kaikki, mitä olemme oppineet Raamatusta, kaikki ennakkokäsitteet, ja ymmärtää puhtaalta pöydältä on hyvä neuvo.
Raamatussa sanotaan :" Sallikaa lasten tulla minun tyköni" ja luvataan: " lastenkaltaisten on taivasten valtakunta ".
Lauri Thuren kirjoittaa Raamatun käyttöohjeessa (vapaasti lainaten), että yleensä ajattelemme lapset kilteiksi, söpöiksi ja viattomiksi pikku enkeleiksi tässä yhteydessä. Todellisuudessa lapset ovat iloisia, kiukkuisia, villejä, äänekkäitä ja toisinaan hyvin vaativia. Seuraan sanottuna ne junkuttaa, kitisee ja kiukuttelee, ainakin, kun haluavat jotakin.
Ajatuksena oli, että meidän pitäisi ehkä ajatella uusiksi, mitä tällä lastenkaltaisuudella tarkoitetaan.
Minä kuitenkin luen kirjaa kuin kirjaa yrittäen ymmärtää sitä kirjoitusajankohdan yhteiskunnasta nähden. En väitä, että minulla olisi älyttömästi tietoa lasten käyttäytymisestä vuoden 30 tienoilta. Silti epäilen hieman, että lapset saatettiin silloin pitää kurissa ja " Herran nuhteessa". Tietysti on mahdollista, että tulkitsen tässä(kin) Raamatun aikaa paljon läheisemmän menneisyyden yhteiskuntalasin läpi. Se näyttää olevan normaali ongelma aika monessa tekstin tulkinnassa.
Jossain toisessa yhteydessä kyllä luvataan, että kun pyytää junkuttamalla päivin ja öin, voi lopulta saada, mitä kinuaa.
Voi tosin olla, että tuolla kohdalla ei viitata ollenkaan siihen, miten kuuluu rukoilla ja pyytää. Eikä sitä, ovatko lapset kilttejä ja rauhallisia vai pieniä apinanpoikasia. Ehkä se viittaa lasten ennakkoluulottomuuteen ja avoimuuteen tai vaikkapa luontaiseen uteliaisuuteen.
Kaiken kaikkiaan Thurenin neuvo unohtaa kaikki, mitä olemme oppineet Raamatusta, kaikki ennakkokäsitteet, ja ymmärtää puhtaalta pöydältä on hyvä neuvo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)