Ulkosuomalaisen ongelmia vol. 2

Olen herkkänahkainen ja kumiallerginen. En voi luututa saati tiskata jatkuvasti avokäsin ja kumihanskat eivät sovi. Onneksi nykyään on saatavilla paljon erilaisia vinyyli- ja nitriilihanskoja. Mutta eihän niitä parhaita tietenkään saa kuin Suomesta. Tai voi saadakin, enhän minä voi tietää, mutta ei Ruotsista, ei ainakaan meiltä päin. Onneksi sentään saa yhdenlaisia nitriilikestohanskoja, mutta ei läheskään yhtä hyviä, kuin Suomesta. Puhumattakaan sitten kertakäyttöhanskoista. Löysin nyt kaupasta nitriilisiä, mutta ne eivät ole meistä yhtään niin hyviä, kuin yhdet Suomesta saatavat. Ei niitä kuulema sieltäkään aina löydy. Isäni ja pikkusiskoni ovat saaneet olla monesti hanskakuriireina.

Hanskojen lisäksi siivotessa ja tiskatessa tarvii pesusieniä. Nykyään täältäkin saa vihreitä naarmuttamattomia, mutta vain matalia, ei "kädensijallisia". Ostan yleensä aina paketillisen kertakäyttöhansoja, pesusieniä ja kestohanskoja Suomessa käydessäni. Olisikohan ensi kerralla aika tajua ostaa useampi pakkaus.

Ystäväni Maria Kallio

Tutustuin Mariaan noin kaksi ja puoli vuotta sitten. Pidimme yhteyttä aluksi tosi tiiviisti, sitten vähän harvemmin. Nyt on mennyt kauan, että en ole kuullut kuulumisia, ja ikävöin kuulla ystäväni kuulumisia. Hän ei taida olla yhtä kiinnostunut minun kuulumisistani, kukapa olisi, mutta toisaalta minulla on täysi oikeus ajatella, että hän on yhtä kiinnostunut minusta ja tapaamme toisinaan kahvikupin ääressä, tai no oluella tai wiskillä, kun Marian tuntee.

En varmastikaan ole ainut lukutoukka, joka ystävystyy kirjan hahmojen kanssa. Lapsena minulla oli mielikuvitus ystäviä, kavereita ja eläimiä, mutta kirjallinen mielikuvitusystävä on todellisempi siinä mielessä, että häntä ja hänen juttujaan ei tarvitse keksiä, ainakaan kokonaan, itse.

Kuuntelin kauan sitten Henrik Fexeuksen kirjoja hyvästä itsetunnosta, oppimiskyvyn parantamisesta ja henkisistä supervoimista. Sen tyyppisiä kirjoja, joista en yleensä suuremmin välitä, mutta Fexeuksen kirjoista tykkäsin. Harmi, että niitä ei ole suomennettu, mutta jos joku lukee mielellään ruotsiksi, niin suosittelen. Yhdessä kirjoistaan hän puhui ihmisten onnellisuudesta ja sen saavuttamisesta. Älylliset haasteet lisäävät nykyään paljon puhuttua flowta ja se taas lisää onnellisuutta. Fexeuksen mukaan flowta eivät lisää esim. tietokonepelit ja television katselu, paria poikkeusta lukuun ottamatta: yksin kertaisten tetris- ja pallojen ammuskelupelien on todettu lisäävän flowta, samoin pitkäaikaisten tv-sarjojen seuraamisen. Sitä selitetään sarjan hahmoihin tutustumisella, ihmiset kokevat seuraavansa tuttaviensa elämää. Tottahan se on, itse seurasin Kotikatua lähes koko 18 vuoden ajan, vaihtarina ja Alankomaissa asuessa jäi pari kautta väliin. Karjalan kunnaistakin odotin uutta kautta kuin kuuta nousevaa. (En kyllä muista koskaan odottaneeni kuuta nousevaksi, odottaako muut?) Hyvä kirjasarja toimii minulle vielä paremmin. Kovin montaa sellaista sarjaa en ole lukenut, mutta varmaan suurin osa meistä on ystävystynyt aikoinaan Tiinan, Annen ja Paula(/i)n kanssa. Tiinaan ja Pauliin samaistuinkin täysin, koska olin itsekin poikatyttö. Anneen samaistuin vähän nimisyistä.

Takaisin Mariaan. Tutustuin häneen varmasti myöhemmin, kuin moni muu, hyvänä puolena siinä oli, että saimme pitää tiiviisti yhteyttä muutaman kuukauden. Aluksi kuuntelin monta kirjaa peräjälkeen, sen jälkeen rupesin säästelemään. Olin onnellinen, kun uusin kirja ehti ilmestyä jonkin verran ennen sairaalassa oloani, säästin sen sitä varten. On ollut mukava seurata myös Marian lasten kasvua. Nyt olen taas kaipaillut kuulla Mariasta ja hänen perheestään, työkavereistaankin, ja ilahduin tiedosta, että syksyllä taas saamme uusia kuulumisia.

Totuuden nimissä on sanottava, että kaikki kirjat eivät ole olleet yhtä hyviä, kuin toiset. Mutta kun päähenkilöön on ehtinyt muodostua ystävyyssuhde, lukee hänestä mielellään, vaikka kirja ei muuten olisikaan aivan maailman paras opus. Minä tykkään pitkistä kirjasarjoista. Aloin ystävystyä myös Åsa Larssonin Rebecka Martinssonin kanssa, mutta sarja oli vain viisiosainen ja siinä ajassa suhde ei ehdi vielä kehittyä kunnolla. Tai ehkä ehtisi, mutta sen ei anna kehittyä, kun tietää yhteydenpidon loppuvan pian.

Uimahallissa – ulkomaalainen havainnoi

Tätä ei voine varsinaisesti kutsua maahanmuuttajan ongelmaksi, mutta yksi kulttuuriero kuitenkin, ehkä yksi silmiin pistävimmistä, tai oli ainakin, kun lasten ollessa pieniä kävimme aika usein uimahallissa. Tai ainakin kerran tai kaksi vuodessa, joka on minulle paljon. Ensimmäinen, ja se varsinainen ongelma, oli, että uimahalleihin kuuluu ottaa mukaan oma lukko vaatekaapin oveen. Emme tietenkään tienneet sitä ensimmäisellä kerralla ja sen jälkeenkin olen onnistunut unohtamaan lukon aika monesti. Silloin, kun kävimme uimahallissa silloin tällöin minulla oli numerokoodillisia munalukkoja aina repussa kiinni. Oman, nykyisen, kuntani uimahallissa, jossa kävin joskus vesijumpassa, ei aluksi tarvinnut omaa lukko, mutta nykyään täälläkin tarvii. Ja arvatkaapas, olinko informoitu asiasta, kun se oli muuttunut. Mitenkähän lapseni hoitavat asian, kun käyvät koulusta uimassa. Taitavat antaa kaapin olla auki. Se onki varmaan ihan ok, jos ei ole rillit mukana. Käyvät usein, uimahalli on koulun yhteydessä. (Arvatkaapas myös, mistä osasta koulun kosteusvahingot aina alkavat, homekoulut ovat täällä ihan yhtä yleisiä kuin Suomessa.)

Toinen asia, johon reagoin heti oli, miten likaisia uimahallit ovat. En voi tietenkään puhua, kuin niistä uimahalleista, joissa olen käynyt, mutta en ole nähnyt Suomessa läheskään yhtä likaista kuin kerran.

Viimeinen, ehkä pahin on, että täällä ei ole minkäänlaista valvontaa uimahalleissa. En muista Suomessa olleeni koskaan yleisessä uimahallissa, jossa ainut henkilökunta on lipunmyyjä. Lasteni kaverit saavat käydä uimassa keskenään. Minun eivät. En ole varma, saisivatko edes valvotussa hallissa, mutta eivät ainakaan valvomattomassa. Keskustelimme lasteni ja mieheni kanssa tästä keväällä. Onneksi myös mieheni poika ei ole saanut käyvä ilman aikuista vielä kovin pienenä, nyt sanoimme, että sama ikäraja kaikilla meidän perheen lapsilla. Hirvittää toisinaan sekin, kun koulusta käyvät uimassa, jos on mukana iso lauma kolmasluokkalaisia ja yksi opettaja. Ilmeisesti uimahallireissuilla on kuitenkin mukana myös kouluavustaja.

Kesäpäivä koulussa

Lapseni ovat kesälomalla serkkujensa luona Alankomaissa. Poikien setä oli järjestänyt, että pojat pääsivät vanhemman serkkunsa mukana kouluun päiväksi. Alankomaissa koululaisten kesäloma kestää vain kuusi viikkoa ja on porrastettu, kuten meillä Ruotsissa ja Suomessa hiihtoloma. Mihin aikaan missäkin päin maata loma on, vaihtelee vuosittain. Tänä vuonna serkkujen kesäloma on keskellä kesää ja alkoi perjantaina.

Kummankin pojan ensimmäinen kommentti koulupäivästä oli, että se oli pitkä, mutta kesken päivän käytiin kotona syömässä. Luokassa oli paljon lapsia ja kukaan ei ollut hetkeäkään hiljaa. Ruotsalainen koulu tunnetaan yleensä meluisista luokista, ja lapset valittivatkin sitä aikaisemmassa koulussaan, mutta nyt kummallakin on harvinaisen rauhallinen luokka, joten kokivat kolmenkymmenen meluisan lapset ryhmän aikamoiseksi shokiksi. Matematiikan tunnilla pojat olivat saaneet serkkunsa kanssa erikoistehtävän mennä pinoamaan kirjoja kirjastoon.

Puolelta päivin oli ruokatunti, kahden tunnin mittainen. Serkkujen isä hakee lapset kotiin ja laittaa ruuan. "Pitäähän hänen itsekin syödä".  Kaikilla lapsilla ei nykyään ole mahdollisuutta käydä kotona syömässä ja he saavat syödä eväitä koulussa, tai ostaa jotakin syömistä. Ajatus kuitenkin on, että lapset ovat keskellä päivää kaksi tuntia kotona

Maantiedon tunnilla oli käsitelty Skandinaviaa ja silloin hollanninkielitaitoinen esikoiseni oli saanut pitää esitelmän ja vastata kysymyksiin. Eniten muita lapsia oli kuulema hämmästyttänyt, miten iso piha meillä on – ja vieläpä peltoja ja metsää ympärillä. Esikoiseni muistaa kaikenlaisia numeroita ja lukuja ja miten iso piha on ja muita tarpeellisia pikku faktoja (käsittämätön kyky, itse muistan hädin tuskin talon numeron), eikä muutenkaan arkaile puhua, edes vieraalla kielellä, joten hän olikin sopiva extempore esitelmän pitäjä. Nuorempi ei puhu hollantia kovin sujuvasti. Lasten kolmas kieli ei ole hollanti, vaan friisi, jota heidän sukulaisensa Alankomaissa puhuvat. Kaikki koulut ovat kuitenkin hollanninkielisiä.

Alankomaissa syödään vain yksi lämmin ateria päivässä. Toiset syövät lämpimän lounaan ja toiset päivällisen. Toisella aterialla syödään vain leipää. Leipävalikoima on mielestäni todella yksipuolinen, mutta leivän päälle on jos jonkinmoisia levitteitä ja leikkeleitä. Parasta on kuitenkin jälkiruoat, nam.

Viime kesänä poikien serkku oli käymässä meillä ja koki valtavan kulttuurishokin; kaksi lämmintä ruokaa päivässä jo kahtena päivänä peräkkäin!  Ja yksi niistä aterioista oli vain lämmitettyjä pitsapaloja.

Ulkomasuomalaisen ongelmia vol 1: kuorimaveitsi

Minun mielestäni on vain yksi toimiva kuorimaveitsi. Tuo mustaoranssikahvainen huippuväline. Tuo toinen taas on ihan kamala, ei sovi minun käteeni mitenkään, saan siitä rakkoja ja särkyä, ja varmaan vielä paiseita, näppyjä ja harmaita hiuksia. Tuollaista hyvää kuorimaveistä vaan ei löydy Ruotsista, ei ainakaan täältä meidän kulmilta. En tosin viimeksi löytänyt Suomestakaan, toivottavasti eivät ole poistaneet valikoimasta kokonaan. Onneksi minulla on tuo yksi, se riittää kyllä toistaiseksi, en osaa kuitenkaan kuoria molemmilla käsillä yhtä aikaa. Enkä edes eri aikaan. Muu perhe on niin omituinen, että niiden mielestä tuollainen kamala lähinnä käsien ihoa kuoriva vekotin on paras kuorimaveitsi. Ja kyllä, osaan pitää sitä oikein päin kädessä, en pidä kiinni veitsipäästä, vaikka, kuten kuvasta näkyy, niin eihän kädensijalla ja terällä ole juuri edes eroa. Kamala ongelma ulkosuomalaiselle, suomalaisen kuorimaveitsen puute.

Onni kuitenkin, että asun ulkomailla, sillä Suomessa asuvan siskoni mielestä ainut hyvä ja toimiva kuorimaveitsi on tuo metallinen hirvitys, ja niitä ei kuulema enää saa Suomesta. Oli helppo keksiä joululahja siskolle viime vuonna.

-------------------------------------------------------------------------------------------------

Kukkapenkissäni, muiden rikkaruohojen seassa, kasvaa omituinen leinikki. Se on joko mutaatio, jalostetun ja villin leinikin risteymä tai ehkä kerrottu leinikki, joka palautuu normaalitilaansa.

Omituinen leinikki.

Normaali rönsyleinikki.

Camilla Läckberg: Perillinen (2007)

Alkuteos: Tyskungen.
Kuuntelin ruotsiksi.
 
Edellisen kirjan (Pahanilmanlintu (Olycksfågeln) ) lopussa alkanut Erica Falkin juurien tutkiminen sekoittuu uusiin rikoksiin. Tämän kirjan lopussa ei ollut vastaavaa cliffhangeria, kuin edellisissä. Odotan silti seuraavan osan kuuntelemista ihan yhtä suurella innolla.

Patrik Hedström on isyyslomalla ja joutuu opettelemaan arjen pyörittämistä lapsen kanssa ja töistä poissa pysymistä. Kirjassa on voimakkaasti esillä lapsiperheiden elämä: Patrik on jäänyt isyyslomalle vuoden ikäisen Maijan kanssa, Erican sisko Anna elää uusperhe-elämää omien pienten lastensa ja uuden kumppanin teini-ikäisten lasten kanssa tasapainoille. Pientä parisuhdekriisiäkin yritetään virittää Patrikin tavatessa myös vasta lapsen saaneen ex-vaimonsa.

Patrikin ja hänen ex-vaimonsa keskusteluissa puhutaan pikkulapsiarjesta, sen pyörittämisestä ja siitä, omiiko äidit vauvat itselleen, vai pakenevatko isät vastuutaan. Vaikka lasteni vauva-ajasta on jo vierähtänyt vuosia, huomasin aiheen tutuksi ja muistin omia tunteita ja ajatuksia vauva-ajasta.

Itselleni ajankohtaisempi on uusperheen ongelmat ja mietteet. Kirjan henkilöistä suurin osa on eronneita ja suhteet entisiin puolisoihin ovat kovin erilaisia, kuten tietysti oikeassa elämässäkin ihmisillä on. Jossain vaiheessa yksi Annan bonuslapsista otti esille kysymyksen, voiko isän entisestä puolisosta puhua uuden kumppanin kuulleen, vai loukkaako se. Minusta kysymys tuntui aika absurdilta, kyllähän eronneiden ihmisten on hyväksyttävä, että kumppanilla on ollut elämää ennenkin ja kuka vaatisi lapsia olemaan mainitsematta omaa äitiään isän uuden kumppanin kuullen. Meillä puhutaan monesti asioista, mitä olemme tehneet ennen entisten puolisoiden kanssa ja kummankin lapset puhuvat tietysti vanhemmistaan. Kirja herätti ajattelemaan, että tämä ei tietenkään ole itsestään selvyys ja kaikki perheet ovat erilaisia. Myös yhteydet entisiin puolisoihin ovat aina erilaiset, jopa samassa perheessä.

Kirjassa pisti silmään, tai siis korvaan, Patrikin ja Erican lapsen suuri sanavarasto yksivuotiaana. Ehkä te pienten lasten vanhemmat, tai paremmin muistavat voitte oikaista, jos olen väärässä, mutta minusta yksivuotiaat eivät vielä käytä kovin montaa sanaa.

Toinen korvaan pistänyt, kirjaimellisesti, sattumus oli, kun kuulokkeeni ilmoittivat varsin raastavalla piippauksella patterin loppuvan pian ja heti piippauksen jälkeen kirja jatkui: "hän sanoi pehmeällä äänellä".

Adrian Plass: Erään (hurs)kauden muistiinpanoja

Suomentanut Tytti Träff.
Alkuteos:  The Sacred Diary of Adrian Plass Aged 37 3/4

Brittikirjallisuus on kyllä mainettaan parempaa. Tai taitaa sillä olla ihan hyvä maine, mutta jostakin syystä olen ollut tässä(kin) asiassa omituisen ennakkoluuloinen. Nyt olen lukenut monta kirjaa ja huomannut brittihuumorin iskevän minuun oikein hyvin, ja monissa ei erityisesti huumorikirjoissakin on sopivasti huumoria, sellaista vähän kuivaa tyhmää sarkastista tai sitten verbaalista. Kiitokset myös taitaville suomentajille, että saavat jopa verbaalisen huumorin toimimaan myös suomennoksissa.

Adrian Plassin Erään (hurs)kauden muistiinpanoja on humoristinen kuvaus uskovaisten elämästä ja kilvoittelusta. En tiennyt, että uskovaiset osaavat nauraa itselleen ja omille tavoilleen ja yleensä tärkeinä kokemilleen asioille.
Kirja on tyypillinen antisankarikertomus. Päähenkilö, Adrian, tekee kaiken väärin, mutta joku suurempi voima, tässä tapauksessa Jumala, tai sitten vain sattuma, kääntää asiat voitoksi, jos nyt ei aina päähenkilölle itselleen, yleensä siinä vaiheessa, kun päähenkilö joutuu tunnustamaan tehneensä kaiken väärin ja vääristä vaikuttimista. Tämän kirjan päähenkilöllä sattuu vielä olemaan poika, Gerald, jolla on asenne kohdallaan auttaakseen isäänsä olemaan loistava antisankari. Gerald oli ehdottomasti suosikkihenkilöni.

Kirja muistuttaa aika paljon brittisarjaa Panta kaulassa (kuten muistatte, minä joka en katso tv-sarjoja). Hieman samanlaisia henkilöhahmoja ja samantapaista huumoria. Kirjassa tosin ivaillaan vielä enemmän uskonnollisten tapojen kustannuksella kuin sarjassa.

Muutamat vitsit toistuivat sen verran monesti, että alkoivat jo kulumaan, mutta onneksi heti perään oli uudenlaisia tilanteita.

Mietin lukiessani, että kaikki kirjan vitsit ja ironia, joilla seurakuntaelämä Adrianin ja hänen vaimonsa Annen seurakunnan kaltaisessa seurakunnassa ei ole tuttua. Jotakin hauskaa tästä silti varmasti löytää kuka tahansa lukija/kuuntelija.

Jo kirjan nimi on loistava taidonnäyte kääntäjältä. Eikä itse kirjan teksti jää sitä huonommaksi. Tämän tyyppisen humoristisen kirjan kääntäminen ei liene aivan helppoa, koska osa vitseistä perustuu anagrammeihin tai samankaltaisten sanojen väärinkuulemiseen ja vääntelyyn. On löydettävä sopivia toisiaan muistuttavia sanoja kadottamatta varsinaista ideaa. Kääntäjä myös tunsi hyvin seurakuntaslangin termejä, joista osaa en ollutkaan kuullut vuosiin.