tiistai 4. elokuuta 2015

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla (2015)


Epäröin kirjaan tarttumista, koska en oikein tykkää kauhusta. Tai toisaalta tykkään tietysti, koska se on yleensä jännittävää ja mielenkiintoista, mutta en tykkää pelätä. Päätin kuitenkin uskaltaa, koska olen selvinnyt parista mielestäni hirvittävän hyytävästä dekkarista (Yrsa Sigurðardóttirin uusimpia, joita ei liene suomennettu), koska iltaisin saan nukkua puolison vieressä, niin ei tarvitse ihan kamalasti pelätä.

Kirja ei kuitenkaan ollut mielestäni yhtään pelottava. Olin jopa vähän pettynyt. Aloin miettimään, miksi se ei pelottanut ja mitä elementtejä on niissä, jotka pelottavat. En ole vielä saanut sitä selvitettyä. Voin kuvitella, että tämän kirjan kuvailut voisivat sopivasti toteutettuna elokuvana kyllä pelottaa, mutta eivät kuvailtuna silti nostaneet mieleeni mitään pelottavia kuvia.

Päähenkilö Johanneksen nuoruuden ystävä/rakastettu Aalo (luulin sitä aluksi miehennimeksi) on hukkunut viisi vuotta sitten. Johannes on yrittänyt jättää entisen elämän taakseen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Yllättäen Aalon veli Antti ja kouluaikainen ystävätär Karoliina ilmestyvät Johanneksen  elämään vaatien häntä mukaan kostamaan Aalon kuoleman.

Olin vähän pettynyt loppuratkaisuun. Odotin jotakin erilaista, tietysti positiivista on, että kirja pääsi siltä osin yllättämään, sillä muuten se oli osittain ennalta- arvattava. Tosin minusta se ei ole paha-asia, että osan arvaa itse, se on kuitenkin ihan tyydyttävä tunne, että arvaa, tai siis päättelee, oikein. Kirja oli siis lopulta ihan sopiva sekoitus arvattavuutta ja yllättävyyttä.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin kuunnella kirjaa. Siinä oli aineksia minun omista (ja varmaan monien muidenkin) painajaisistani ja uniongelmistani. Ihan yhtä kamalia hallusinaatioita ja sivuoireita en ole, ainakaan vielä, sentään saanut.



6 kommenttia:

  1. Minäkään en ole kauhugenren lukija yksinäni. Kuulen kaikki rapsahdukset, vihaan kissojen katsetta, kun he alkavat tuijottaa johonkin kohtaan. Kirjan maaginen realismi kaupunkikuvauksessa muistuttaa hiukan Bruno Schulzin kirjaa Kanelipuodit ja muita kertomuksia. Raevaaran kirja on minustakin hieno.

    VastaaPoista
  2. Minut säikäytti eilen kissaoikein kunnolla. Istuin lattialla valonheittimen edessä tappelemassa maalipurkin kanssa ja yhtäkkiä valo pimeni ihan kokonaan, kirkaisin oikein kunnolla, mun kun piti olla ihan yksin kotona. Lampun lämpöön tullut kissa katsoi minua ihmeissään.

    VastaaPoista
  3. Tuo Aalo-nimi esiintyy myös Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa. En nyt kyllä osaa sanoa, mikä näiden kahden Aalon välinen yhteys on vai onko sitä, kun Sudenmorsiamen lukemisesta on jo monta vuotta aikaa.

    VastaaPoista
  4. Minulla on Sudenmorsian vielä(kin) lukematta. Olin ihan vakaasti aikeissa kuunnella sen alkuvuodesta, mutta jostakin syystä olen siirtänyt ja siirtänyt sitä. Nyt voisinkin kuunnella sen ja tarkkailla, onko Aaloilla yhteyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loistavaa. Olisi mukava lukea, mitä yhteyksiä löysit (tai oliko niitä ylipäätään).

      Poista
    2. Kerron ehdottomasti, jos yhteys löytyy. Aloitin äsken Maria Gripen Vieras aikojen takaa. Se on vähän tätä samaa tyyliä ja ainakin siinä mainittiin jotakin peileistä.

      Poista

Ilahduta kommentillasi sekä minua että kanssalukijoita. Kommentit ovat blogin ainoa polttoaine.